Lumikuonoja ja pentuhaaveita

Viime päivät on kuluneet niin pentu-unelmissa ettei tosikaan. Kasvattajien selailua ja muuta pää pilvissä liitelyä. Nyt kun avomieheltäkin irtosi lupa ja saatiin yhdessä päätettyä rotu joka miellyttää molempia. Mieshän valitsee koiransa ulkonäön perusteella, mutta itse laitan arvon enempi harrastusmahdollisuuksille, luonteelle ja sille, että rotu ylipäänsä sopii meille ja meidän elämäämme. Olinkin kovin yllättynyt, kun mies totesi että on ihastunut valkoiseenpaimenkoiraan. Olen itsekin ollut ennen rodun suuri ihailija, mutta jostain syystä rotu jäi myöhemmin unholaan. Liekö ollut aikaa, jolloin bordercollie löi läpi ja aiheutti lähes lähtemättömän bc-kuumeen. Nyt onneksi bc-kuume on heikentynyt ja vaikka ajoittain huomaankin ihailevani kyseisen rodun edustajia, en siltikään usko ottavani moisen rotuista itselleni. Tai kuka tietää, ehkä joskus. Vaan nyt on kuitenkin päätetty, että seuraava koira hullunkurisen laumamme jatkoksi tulee olemaan valkoinenpaimenkoira. Joka taas edustaa aika tavalla samankokoista, -luonteista ja -näköistäkin koiraa kuin Varjo.

Vaan aivan lähiaikoina ei toinen koira ole tulossa. Itse olisin aivan mieluusti toivottanut kakaran tervetulleeksi taloon kenties jo kesällä 2013. Ehtisin treenailla pelkästään Varjon kanssa kaikenlaista koko tämän vuoden ja ensi kevään. Vaan into pk-lajeja kokeilemaan kasvaa päivä päivältä ja Varjon kanssa ei moisiin ikävä kyllä ole asiaa. Mitä nyt yksinämme kokeillaan jälkeä metikössä.
Vaan mies (ja ehkä järkikin) oli sitä mieltä, ettei vielä. Ehkä hän on oikeassa. Mutta sanopa se hurjana jylläävälle pentukuumeelle. Varsinkin nyt kun Varjo näyttää aikuisen puolensa ja rauhoittuu päivä päivältä.

Mutta jos nyt ainakin sen 2-3 vuotta pärjäisi yhdellä harrastustoverilla ja katsoisi miten paljon tuon kanssa saisi aikaan. Kaksi koiraa kuitenkin tulee jossain vaiheessa olemaan, se tiedettiin jo kun Varjoa edes harkittiin. Se on niin pitkäaikainen haave, etten siitä luovu. Ja on ihana huomata, että tuo toinen osapuoli on haaveen ihan mielellään hyväksynyt, vaikka ensin olikin sitä mieltä, että on silkkaa hulluutta pitää enempää kuin yhtä koiraa.

Muistan tosin hänen joskus sanoneen ettei tahtoisi koiria ollenkaan, vaan kukas siellä olikaan ensimmäisena höpöttämässä Varjolle, kun pentuja käytiin ensi kerran katsomassa pari viikkoa ennen luovutusta.....

Kuvat on otettu tänään, kun käytiin taasen juoksuttamassa koiria Rajamäessä.

Loppuun vielä pari kuvaa tuosta ah, niin ylväästä ilmestykestä.

Together forever

Blogissa vilahtelee toisinaan sivuroolissa kissapoika Oliver. Varjon paras ystävä, isoveli ja toisinaan myös aivot. On siis aika kertoa näiden hullunkuristen toverusten yhteisestä elämästä.

Oliver oli n. 8 kuukauden ikäinen kun kotiin tuotiin uusi pikkusisko. Oliver olikin heti mitä mainiointa isoveliainesta ja piti seuraa Varjolle, joka oli varsin arka ensimmäisinä päivinään uudessa kodissa.

Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei tuo pieni otus jäisikään niin pieneksi. Yhtäkkiä se olikin Oliveria isompi ja toisinaan vähän nopeampikin, kun ei enää ollutkaan niin pieni ja pyöreä.

Vaikka siskosta kasvoikin suuri, mahtuu silti koko perhe vaivatta samaan sänkyyn nukkumaan,

Varjon ja Oliverin riehuminen saattaa vieraan silmään näyttääkin aikamoiselta ja moni vieras onkin ollut kauhuissaan siitä kuinka koira kissaa kohtelee. Voin kuitenkin käsi sydämellä todeta, että kyse on pelkästä leikistä ja jos kissaa ei enää leikki kiinnosta, on koira väistämättä alakynnessä.

Kun kukaan ei näe, voidaan taas olla ylimpiä ystävyksiä ja käyttää toista vaikka tyynynä.

Varjon mielestä Oliverissa on parasta se, ettei Oliver koskaan tuomitse Varjon tyhmyyttä. Paitsi joskus ihan vähän vain.

Osaa ne joskus poseerata varsin kauniistikin.

Loppuun vielä ihana muisto viime kesältä, kun vietettiin elukoiden kanssa melkein koko kesä maalla.

 

ps. Oli pakko alkaa miettiä, että mikä nyt tökkii tänne kirjoittamisessa ja totesin, että taitaa olla aika päivittää ulkoasua. Heti paljon mielummin itsekin vierailee täällä!

Hyvää syntymäpäivää, rakas!

Ihan hävettää, miten saamaton olen tämän blogin suhteen. Josko sitä tekisi uutena vuotena lupauksen tähän liittyen.

Varjo tosiaan täytti 17.12. kokonaisen vuoden. Tuntuu aivan hurjalta ajatella, että meidän mörrikkä on jo iso koira. Pakko myös todeta, ettei Varjon kasvaminen ja aikuistuminen helpota yhtään pentukuumetta, mutta onneksi tuo vielä ajoittain muistuttelee itse siitä ettei ole vielä täysin aikuinen tai valmis pikkusisaruksen saapumiseen. Kuitenkin nyt jo hyvin huomaa, että uhma alkaa olla suurimmaksi osaksi takana ja noita isoja lepakonkorvia voi myös käyttää kuuntelemiseen, jos emännällä tai isännällä on asiaa. Vapaana olon kanssa ei myöskään enää ole juurikaan ongelmia, koira on helppo saada luokse eikä se usein kauas lähdekään.

Tästä se alkoi

Ja tähän on tultu

On se vaan niin ihana!

Rajamäkiravausta

Kolmas kerta tällä viikolla kun juoksutetaan Varjoa Hobben kera Rajamäellä. Varjo pysyy ihailtavasti pihalla. Parisen kertaa on lähtenyt tutkimaan vähän kauempaa, mutta tulee aika pian takaisin kun tietää, että kotiinpaluu palkitaan aina. Liekö karkailu ollut sitten teinikoiran uhittelua.

Apua, meidät haastettiin!

Tunnustuksen saaneen pitää:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään


Eli ensinnäkin kiitokset Marialle ja Zenalle haasteesta.


1. Varjo on elämäni koira. Minulla on ollut koiria ennenkin. Minulla tulee aina olemaan. Siitä huolimatta tuota hienompaa ja opettavaisempaa koiraa en voisi saada.


2. Haaveilen salaa toisesta koirasta. Todennäköisesti seuraava koira tulee olemaan pieni. Schipperke on pyörinyt mielessä ykkösvaihtoehtona. Koira, joka on suuri pienessä pakkauksessa, siinä riittää virtaa ja sen kanssa voisi koosta huolimatta oikein hyvin harrastaa.


3. Meillä tulee myös joskus olemaan appenzellinpaimenkoira. Vaikka minulla olisi 10 Varjoa, olisi sydämessäni silti aina appenzellin kokoinen aukko. En tiedä vielä koska on sen aika, mutta joskus appenzelli vielä tulee.


4. Kolmen appenzellin jälkeen appenzelli on vakiintunut lempirodukseni. Enkä mahda sille mitään.


5. Haaveilen silti salaa myös muista aktiivisista roduista. Bordercollie nyt on jo vuosia ollut suosikkejani. Varjon myötä mukaan on hiipinyt mieltymys kelpieitä kohtaan. Käyttölinjainen sakemanni on myös ollut aina suosikkejani, mutta pelkään etten tule ikinä olemaan kykenevä tarjoamaan sille tarvitsemaansa.


6. Varjon kanssa on tarkoitus alkaa harrastaa tokoa ihan tosissaan. Sekarotuisuus toki rajoittaa hieman, mutta ideana oli ensin tehdä ja touhuta Varjon kanssa kaikenlaista ja ehkäpä tulevaisuudessa hankkia koira vartavasten tiettyä lajia varten. Tosin se sipukka tulee varmaan olemaan sellainen "välikoira" ja agilitykaveri.


7. En ole ikänä tykännyt pienistä koirista, mutta miehen toiveen myötä olen alkanut innostua ajatuksesta näyttää, että pienikin koira voi olla hyvin koulutettu ja hyvä harrastuskoira. Schipperke ja shetlanninlammaskoira ovat ainoat pienet, joista todella tykkään. Schipperke kuitenkin vie voiton turkkinsa kanssa.


8. En häpeile koiratyttöyttäni ja puheeni aina jossain vaiheessa kääntyykin koiriin vaikka olisin missä seurassa. En tee sitä tahallani ja osaan toki myös olla puhumattakin niistä, jos tiedän että kanssakeskustelijoita ärsyttäisi. Olen kuitenkin eniten omillani, jos kanssakeskustelijalla on koiria tai hän niistä jotain tietää.

Haastaan jokaisen joka tämän tekstin erehtyy lukemaan. Ei varmaan ole kahdeksaa, mutta silti!

Me ollaan back!

Tauko olkoon ohi!

Muutettiin siis heinäkuun lopussa Keravalta Hyvinkäälle. Varjo sopeutui uuteen kotiin varsin mainiosti. Minulla alkoi työt melkein heti, joten pelkäsin ettei se ehtisi tottua uuteen kotiin ajoissa. Vaan kattia kanssa, kertaakaan ei ole jäänyt haukkumaan perään. Paitsi tietenkin muuton yhteydessä, mutta sekin vain siksi että ravattiin rapussa, tuotiin tavaraa ja lähdettiin taas eikä koiraraasua ehtinyt juuri edes moikata. Vaan kun muutto oli ohi ja elämä rauhottui, rauhottui koirakin.

Varjo aloitti ensimmäiset juoksunsa seitsemän kuukauden ja kolmen päivän ikäisenä. Oltiin juuri tuolloin Porissa isäni luona. Olihan tuo pitemmän aikaa antanut merkkiä siitä, että kohta jotain tapahtuu mutta tuolla sitten huomasin ensi kertaa vuodon. Juoksut sujuivat hyvin eikä Varjokaan ollut juuri moksiskaan niistä. Varjolla nyt siis ikää paria päivää päälle yhdeksän kuukautta.

Ollaan aloiteltu Varjon kanssa tottistelemaan enempi. Ihan ensiksi tahdon saada kontaktin ja seuraamisen kuntoon, sillä ne luo tärkeää pohjaa myös muille liikkeille. Pitäisi vielä kehittää jokin sopiva ja motivoiva palkkio tuolle. Kulissit sortuivat kun Varjo tajusin, että käytin palkkiona samoja nappuloita kuin se saa ruoka-aikoinaankin. Ja on muutenkin ollut pientä nirsoilua ilmassa neidillä.

Olisin tahtonut ottaa tätä postausta varten uusia kuvia ulkona, mutta minulla on aivan jäätävä flunssa ja ulkona sataa tälläkin hetkellä, joten saatte tyytyä arkistojen aarteisiin.

Tauko

Blogi on tauolla siihen asti, että uuteen kotiin saadaan nettiyhteys. Arvio on, että elokuun lopussa toimisi taas.

Sitten onkin niin paljon kerrottavaa kaikesta tapahtuneesta ja tulevasta, että varmasti päivitystahti tihenee. Vannon käsi sydämellä!

Ps. Tässä vajaan 8 kuukauden aikana olen tajunnut, etten olisi voinut Varjoa mainiompaa koiraa itselleni saada. Onhan se toisinaan aikamoinen riivinrauta ja odotan innolla sen aikuistumista, mutta siitä huolimatta. En ikinä vaihtaisi. Minun pieni.